Kirsikkahillo eli kirsikkatoffee...

...eli vuoden major fuck-up.

Kuten blogiani lukiessa voi huomata, en pidä paljoakaan liian tarkoista ohjeista enkä varsinkaan niiden orjallisesta noudattamisesta. Ohjeet ovat hyviä suuntaviittoja, joista saa ideoita ja joiden avulla voi päätyä omanlaiseensa lopputulokseen. Tännekin kirjaamani reseptit ovat aika usein melko ylimalkaisia, tyyliin nakataan ainekset pannulle, paistetaan kunnes vaikuttaa sopivalta ja maustetaan maun mukaan. Useimmiten lopputulos on kuitenkin omaan suuhun maistuva ja lähes aina vähintään syömäkelpoista. Paitsi nyt.

Tänä kesänä kirsikkapuumme antoi satoa niin paljon, että raaskimme tehdä osasta hilloa. Suurin osa kun tulee syötyä suoraan puusta. Hilloa varten sain kälyltä tekstarilla hyväksi testatun ja helpon ohjeen, jossa kirsikoita keitetään kattilassa sokerin ja portviinin kanssa.

Pienensin ohjeen kolmannekseen ja noudatin sitä mielestäni aika hyvin. Jätin kattilan liedelle ja kävin kuorimassa vaahtoa pinnalta silloin tällöin. Keittämisen loppupuolella hämmensin hilloa hiukan ja tajusin sokerin karamellisoituneen (tai palaneen, kuten vaimoni asian ilmaisee) täysin. Lusikkaan tarttui ruskeaa venyvää toffeeta, joka jähmettyi hetkessä kovaksi. Muutaman epätoivoisen sekunnin ajan kuvittelin voivani jotenkin pelastaa ensimmäisen omista kirsikoista tehdyn hillon, mutta pian tajusin, että mitään ei todellakaan voinut enää tehdä.

Hillo oli kiehunut yksinkertaisesti ihan liian kuumana. Ohjeessa ei ollut mainintaa keittämisen voimakkuudesta tai lämpötilaa asteina, ja kun hillojen tekemisestä ei paljoakaan ole kokemusta, niin ketäpä voi syyttää. Ei ketään paitsi itseään. Jos haluaisi varmemmin onnistua, niin pitäisi kai noudattaa pitkiä ja tarkkoja ohjeita kirjaimellisesti, mitata ainekset vaa'alla ja maustemitalla ja käyttää paistolämpömittareita. Mutta eikö se olisi aika tylsää?

Jääkaapissamme on nyt purkki lasittunutta kirsikkahilloa, jonka pintaan ei pure edes teräväkärkinen keittiöveitsi. Yhtään ideaa jatkokäytöstä?