Ruokaterveisiä Lontoosta!

Vietin edellisviikon harmaassa Lontoossa öljykangastakki päällä ja sateenvarjo kädessä samalla, kun Suomessa nautittiin rannoilla ensimmäisistä helteistä. Kolme arkipäiväistä asiaa, jotka huomasin (tai siis EN huomannut) Lontoossa:

Kaikki räpläävät puhelimiaan kaikkialla, mutta kenelläkään ei ole Nokian puhelinta. En tiedä mikä Nokian markkinaosuus saarivaltiossa on, mutta empiirisellä tutkimuksella alle promillen. Matkan aikana näin noin kaksi nokialaista. Toisesta olen varma, toisesta en aivan.

Myöskään Angry Birdsejä ei näkynyt missään. Tai näin yhden pojan hupparissa, mutta hän oli luultavasti Suomesta. Kuvitelma siitä, että vihaiset linnut ovat kovempi juttu kuin Mikki Hiiri ei siis ihan pidä paikkaansa. Elämme Suomessa angrybirdskuplassa.

Pyöräilykypäröiden suosio on nousussa. Bongasin ainakin kolme pottapäistä pyöräilijää. En siis sentään ihan joka päivä, mutta trendi on selvästi ylöspäin. 

HONEY & CO

Yksin matkustaen sain ujutettua itseni illalliselle tähän superpieneen lähi-itäravintolaan, jossa oli vain 25 paikkaa ja sali noin yksiön kokoinen. Tiivis ja kirjaimellisen läheinen tunnelma antoi onneksi mahdollisuuden päästä tekemisiin paikallisten eli toisten asiakkaiden kanssa, joka kaupungissa on työn ulkopuolella sangen vaikeaa.

Illallinen toimi siten, että listassa oli kymmenkunta ruokaa, joista kaikkia sai tilata pää- tai alkuruokakokoisena. Lisäksi tarjolla oli meze, joka koostui vajaasta kymmenestä kasvisannoksesta. Ruoka ei ollut mitenkään puritaanisesti perinteistä Libanonilaista, vaan enemmän "inspired by". Hyvässä mielessä ruoasta tuli mieleen sellaiset ravintolat kuten Moro ja Ottolenghi.

Palvelu oli hyvin paikan näköistä; läheistä ja mutkatonta. Tarjoilijan käsi lepäsi olkapäällä niin monta kertaa ja niin pitkään (tai siis kokoajan, kun olimme tekemisissä) että taannoinen juttu Murun palvelusta saa nauramaan ääneen.

CLOVE CLUB

Ravintola on Dannyn ja Johnnyn toinen oikea ravintola ja avattu Shoreditchin vanhaan kaupungintaloon kolmisen kuukautta sitten. Alkujaan kaverit pitivät salaravintolaa omassa kämpässään, kunnes perustivat yläkertaan Upstairs at the Ten Bellsin.

 

Clove Club sijaitsee  trendimittareissa nousevalla Shoreditchin aluella lähellä Hoxtonia. Alueelle on noussut viime vuosina putiikkeja ja ravintoloita niin, että paikkaa pidetään jonkinlaisena uutena Sohona. Käyntikohteena se onkin ihan varteen otettava vaihtoehto vaikkapa Soholle ja Covent Gardenille varsinkin, jos olet työjumissa jossakin Cityssa päin. Alueella on välitön hipster-vaara. Ravintola on hyvin posh ja hip ja selkeästi vähän näyttäytymispaikka. Poskisuudelmien määrästä päätellen henkilökunta tuntee läheisesti noin puolet asiakkaistaan, mutta siitä huolimatta tunnelma oli (näin ulkopuolisestakin) tosi välitön ja rento.

Alkuun nauttimani maapähkinöillä ryyditetyt ja chiliöljyssä hölskytetyt kurkut olivat yksinkertaisuudessaan ihan järjenvievä ruoka, jonka jälkeen grillattu makrilli tilli-seljankukkasoosilla oli vähän pliisu. Mainio poikkeamispaikka syömiseen ja juomiseen ilman pöytävarausta.

Erityiskiitoksena mainittakoon peribrittiläisessä wc-epäkäytännöllisyydessä pitäytyminen: kylmä ja kuuma vesi valuvat kaukana toisistaan eri putkista aivan altaan takaseinää viistäen. Lovely, my friend!

MORO

Katsastin myös vanhan suosikin, Moron, lounaalla, enkä kauheasti löytynyt valittamista. Toisaalta ei tullut myöskään mielettämiä ahaa-elämyksiäkään. Puoli kahden aikaan ravintola alkoi olla jo tyhjenemän ja pöydän sai helposti.

Pääruoaksi otin sherryssä kypsennettyä kanaa ja valkosipulia sekä artisokkaa ja perunaa (ei kuvassa). Annoksen saadessani älysin, että olin joskus tehnyt tismalleen ruoan Moron keittokirjasta. Luulin sen blogannenikin, mutta en millään löytänyt ohjetta omasta blogistani.

Viiden kerran kokemuksella suosittelen hyvin lämpimästi!

THE PAINTED HERON

TimeOutin arvostelun ja kuvien perusteella kävin "Lontoon parhaassa intialaisessa". Ajatuksissani odotin jotain Amayan kaltaista michelin-ruokaa, mutta sapuska olikin yllättävän krouvia. Vähän kuin suomalainen peltilautasintialainen viritettynä viimeisen päälle valkoisin pöytäliinoin. Myös annoskoot olivat huomattavan isoja: alkupalasta, currysta, leivästä ja riisistä olisi helposti syönyt kaksi.

Ruoista hienoin oli ehdottomasti mansikkacurry, joka ajatuksesta huolimatta toimi älyttömän hyvin: miedossa suolaisessa curryssa makeita puolikkaita maksikoita. Täydellinen yhdistelmä.

Ravintola on harmittavasti melko syrjässä, joten ainakin täydellä vatsalla taksimatkaan kannattaa varautua.

KOYA

Tavastani poiketen päädyin myös japanilaiseen ravintolaan. Tapani on, että syön japanilaista yksinomaan vaimoni seurassa, mutta koska ravintolasuositus tuli luotetulta taholta ja vaimoni oli tuhansien kilometrien päässä tein säännöstä omavaltaisen poikkeuksen.

Suuntasin paikalle heti kahdeksitoista ja huomasin hyvän enteen: ulkopuolella avaamista oli odottamassa suuri joukko japanilaisia luonastajia. Lista koostui pääasiassa kylmistä ja kuumista udon-nuudeleista erilaisissa liemissä. Se miten udon ja japanilainen ruoka maistuu on tietysti makuasia, mutta Koyan ruoat ja maut olivat hyvin puhtaita. Muutamista raaka-aineista valmistettuja yksinkertaisia ja pelkistettyjä annoksia.

BOROUGH MARKET

Ja pari pakollista fiiliskuvaa. Jos matka Lontooseen sattuu torstai-lauantaille, on Borough Market ruokaihmiselle pakollinen käyntikohde. Koska matkalaukkuni oli jo valmiiksi painorajoilla, piti ostoksissa pitäytyä lähinnä maustelinjalla. Onneksi sentään uskaltauduin ostamaan kilon maailman parasta juustoa eli Neal's Yard Dairyn Montgomery cheddaria.