Eläimistä ja lihasta

HANNU HANHET

Lokakuu meni, eikä voi sanoa, että se olisi ollut meillä kovinkaan lihaton lokakuu. Päinvastoin. Vaikkei lihaa tullut tavallista enempää syötyä, tuli sitä käsiteltyä lokakuussa monella tapaa: sekä ajatuksen tasolla että ihan konkreettisesti hihat käärittynä kädet linnun sisällä.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, hankimme kesän alussa seitsemän kanaa, kukon ja neljä tuotantokania, joiden kaikkien tiedettiin päätyvän lopulta lautaselle. Yöpakkasten tultua kanat menivät pakastimeen, mutta kanit jatkavat elämäänsä talven yli. Poikasia odotetaan viimeistään kevääksi, jolloin laitamme kaneja vanhemmasta päästä ruoaksi.

 TUORE, EDELLEEN LÄMMIN HANHENMAKSA

Keskusteltaessa kasvimaista tai kaupunkiviljelystä lähes kaikki pitävät omavaraistuotantoa hienona ja kannatettavana. Jotkut harvat vähän hölmönä, koska perunaa saa kaupasta paljon vähemmällä vaivalla.

Omien tuotantoeläimien kasvattamisesta puhuttaessa suhtautuminen on aika paljon monimuotoisempaa. Se voi olla samalla tavalla ihmettelevää kuin suhtautuminen metsästykseen. Iloisesti lihaa syövä henkilö pitää sitä inhottavan vastenmielisenä ja luonnottomana. Toisaalta moni kasvissyöjä on ymmärtänyt hyvin halun tuottaa itse lihaa omiksi tarpeiksi. Useimmiten ensimmäiset reaktiot ovat kuitenkin ”miten noin söpöjä voi syödä” ja ”tapatteko te ne ihan itse”. 

KÄSI KALKKUNASSA

Eläimen ulkonäkö on kuitenkin vähän outo kriteeri valitessa millaista lihaa syö. Miksi söpöllä eläimellä olisi suurempi oikeus elää ja miksi vastenmielinen ansaitsisi tulla syödyksi? Se, millä oikeasti on merkitystä, on millaisen elämän (ja kuoleman) eläin saa elää.

Oikein ja nopeasti tainnutettu ja lopetettu eläin ei ehdi kärsiä. Teurastus ja tappaminen ovat sanoina karuja, eikä se käytännössäkään ole erityisen mukavaa: pitää sylissä ja päättää toisen elämä. Toisaalta kanin, kanan ja hanhen kokemuksella se ei myöskään ole ollut yhtä vaikeaa tai vastenmielistä kuin esimerkiksi katsoa videoita tehotuotetun lihan elinoloista. 

Kun oma kana on saanut elää elämänsä huolella hoidettuna kanamaisia tarpeita toteuttaen, kylpeä hiekassa, nukkua orrella, kun sille on päivittäin syöttänyt itse kasvatettua ja naapurin kasvattamaa ruokaa ja kun kanan lopulta hakee kanalasta ja kantaa sylissä kulman taakse, niin oikeastaan se tuntuu luonnolliselta. Sivumaku-blogin Jani kirjoitti jokin aika sitten, että jokaisen lihansyöjän pitäisi itse tappaa tai nähdä eläimen teurastus. Olen samaa mieltä. 

 KALKKUNA JA HANHI, EI JOUTSENIA

Pakastimessamme on nyt puolitoista lammasta siskoltani, itse teurastetut hanhi ja kalkkuna pientilalta ja seitsemän omaa kanaa. Omien kanien lisääntymistä odotellaan. Ensimmäistä kertaa olemme siinä tilanteessa, että lihaa ei tarvitse ostaa kaupasta, ja tiedämme, missä ja miten syömämme eläimet ovat elämänsä eläneet.

Eläimiä otettaessa halusimme myös näyttää lapsille, mistä ja miten liha tulee. Eläinten kanssa touhuaminen on opettanut myös aikuisia. Kun eläimen eteen on itse nähnyt vaivaa ruokkimalla ja hoitamalla, pitänyt sitä sylissä ja lopuksi teurastanut, arvostaa lihaa ruokana hyvin erilailla kuin kaupasta ostettuna. Arvokkaasta eläimestä haluaa hyödyntää kaiken hyödynnettävissä olevan mahdollisimman tarkasti: myös sisäelimet ruoaksi, luut keittoon, yli jäänyt rasva saippuaan, höyhenet lasten askarteluihin, turkit vinttikoiran vieheiksi tai jäljestyskoirille (jos joku tarvitsee, niin laita viestiä). 

Arvostamme entistä enemmän eläinten kasvatusoloja, eläinten hyvinvointia, pientilallisten työtä ja itse lihaa. Liha on arvoruokaa ja olemme valmiita tekemään työtä sen eteen. Hiukan yllättäen kaikkein eniten on muuttunut se, että lihaa tulee syötyä määrällisesti paljon aikaisempaa vähemmän.

 VIISI LAMMASTA MENOSSA PAKKASEEN