Juuresta leipää

Viime viikkoina on useammassakin lehdessä kirjoitettu suomalaisesta leivästä ja erityisesti pienistä leipomoista. Vaikka kauppojen leipähyllyjä hallitsevatkin muutaman suuren leipomon tuotteet, on Suomessa lähes tuhat pientä leipomoa, jotka tuottavat leipiä vain lähialueelle.

Kauppalehti Option leipäjutussa puhuttiin vehnäleipäjuuresta, jota Suomessa ei juurikaan tunneta. Meillähän juureen tehty leipä on perinteisesti tarkoittanut ruislimppua. Hauskana yhteensattuma olin nelisen viikkoa sitten aloittanut oman vehnäleipäjuuren valmistamisen Moro-keittokirjan ohjeen mukaan.

Tein joitakin vuosia sitten leipäjuuren saman ohjeen mukaan. Ajan kuluessa juuren teho jostain syystä heikkeni, eivätkä leivät enää kohonneet samalla. Luovuin juuresta lopulta kokonaan. Kun omat viinirypäleet olivat alkusyksystä kypsiä, päätin tehdä uuden juuren niitä käyttäen.

Erittäin yksinkertaistetusti juuren teko meneen kutakuinkin näin:

Suureen kulhoon laitetaan vettä, vehnäjauhoja sekä viinirypäleitä harsokankaan sisään. Rypäleitä murskataan hiukan, ja seos jätetään huoneenlämpöön.

Kahden viikon kuluttua rypäleet nostetaan pois ja mahdolliset mehut puristetaan juureen mukaan. Tämän jälkeen tätä taikinoiden tamagotchia ruokitaan kahden viikon ajan kaksi kertaa päivässä: juuresta heitetään osa pois ja tilalle sekoitetaan vettä ja vehnäjauhoa.

Näin syntyy vaalea, selvästi happamalta tuoksuva juuri, jonka konsistenssi muistuttaa paksua jogurttia. Ihmeellisintä kuitenkin on, että juuri selvästi elää. Sen pinnassa näkyy pientä kuplimista, ja tarkkaan kuunnellessa erottaa pientä sihinää.

Leivoin ensimmäisen leivän käytten kohottamiseen pelkkää juurta. Kohoaminen onnistui kohtuullisesti, vaikkei koostumus tietenkään ollut ranskanleipää. Kun leipää nuuhki silmät kiinni, olisi voinut vannoa, että se on leivinuunissa paistettua ruislimppua. Niin vahva hapan tuoksu leivässä oli.