Tämä ei ole ravintola-arvostelu. Tämä ei edes yritä olla ravintola-arvostelu, vaan kotimatkalla taksin penkillä raapustettujen ajatusten puhtaaksikirjoitus.
Kävin viikonloppuna ensimmäisen kerran syömässä illallista
Chez Dominiquessa. Seura oli paras mahdollinen ja ilta ihan loistava. Silti tuntemukset neljän ja puolen tunnin syömisen, kuuden ruokalajin, suunnilleen yhtä monen pikkunapostelun ja juustojen jälkeen olivat hyvin ristiriitaiset. Suomen arvostetuintakin ravintolaa pyörittävät ihmiset.
Artsua lautasella
Annokset olivat alusta loppuun taideteoksellisen kauniita. Annoksen tekemiseen käytetyn käsityön määrä oli helppo ymmärtää. Miniatyyrikokoisia salaatteja ja yrttejä käytettiin ruoissa ahkerasti.
Yhteistä annoksille oli erilaisten suutuntumien yhdistäminen samassa annoksessa. Lautasella toistui usein majoneesimainen pehmeys, rapea kräkkeri, erilaiset jauheet ja helmimäinen tapioka. Näiden yhdistäminen samassa annoksessa kerta toisensa jälkeen alkoi pidemmän päälle tuntua jopa vähän liian laskelmoidulta.
Makuja voisi kai kuvailla kompleksisiksi ja moniuloitteisiksi. Tai vastakohdan kautta: ne eivät olleet selkeitä ja puhtaita makuja siinä mielessä, mikä ruokamaailman trendi on: kala maistuu vain kalalta ja liha lihalta ja mausteena käytetään vain suolaa ja pippuria. Tämä sinänsä ei ole hyvä tai huono asia, vaan pelkästään tyyliseikka. Puhtaimmillaan raaka-aine maistui aivan ensimmäisenä pöytään tuoduissa friteeratuissa kasviksissa, jotka oli käsittämättömästi viipaloitu tavallista A4-arkkia ohuemmiksi.
Annoksista parhaimmat olivat alkupalana tarjottu "sipulikeitto" ja pääruoista tryffeleillä maustetttu häränhäntäragu.
Viinimenun sai onneksi myös puolikkaana eli jokaisen ruoan kanssa sai viiniä vain 6 cl. Tästä ei listalla ollut mitään mainintaa, mutta älysin onneksi kysyä asiasta. Puolitoista pulloa viiniä yhdellä aterialla per henkilö kun tuntui aika paljolta...
Palvelu on taitolaji
Salihenkilökunnan käytös oli yllättävän formaalia. Luonnollisesti kaksi tähteä velvoittavat jonkinlaiseen jäykkyyteen, mutta silti olin odottanut hiukan rennompaa otetta. Kun ruoat tuotiin pöytään, tarjoilija kertoi niistä ainoastaan nimen tai lyhyesti, mitä lautasella on. Mielellämme olisimme kuulleet vähän enemmän valmistustavasta, raaka-aineista ym., mutta ilmeisesti ravintolassa luotetaan siihen, että ruoka puhuu puolestaan.
Samoin sommelier kertoi viineistä ainoastaan nimen, tuotantoalueen, rypäleen ja vuosikerran. Samat asiat, jotka voi lukea itse pullosta. Tietoa vaikkapa siitä, miksi juuri tämä viinin oli valittu tälle ruoalle, sai nyhtää. Hämmästyttävää oli, ettei lisätarinaa juuri tullut seuraavillakaan kierroksilla, vaikka olimme osoittaneet kiinnostusta asiaan.
Sommelierin käytös tuntui ajoittain jopa ylimieliseltä: hän tietää viineistä aivan valtavasti, muttei halua kertoa niistä mitään! Hyvässä paikassa luulisi salihenkilökunnalla olevan pelisilmää lukea asiakasta tyyliin "noille voi runoilla ja kertoa enemmän" ja "noita on parempi olla häiritsemättä yhtään ylimääräistä".
Valitettava pohjanoteeraus koettiin, kun yksi seuralaisistamme oli ruokien välissä käymässä naistenhuoneessa. Sommelier tokaisi närkästyneenä "ruoka on valmis, mutta asiakas ei". Lausahdus ei ollut meidän korvillemme tarkoitettu, mutta se kuului helposti pöytäämme. Hetken päästä hän tuli hoputtamaan naisteenhuoneesta saapuvaa toisen seurueen naista meidän pöytäämme taputtamalla kärsimättömästi tuolin selkänöjaa.
Ymmärrettävästi ruoat halutaan tarjoilla täydellisinä ennen kuin vaahdot latistuvat ja jäädykkeet sulavat. Silti tapauksesta tuli olo, että asiakas on ravintolaa varten eikä ravintola asiakasta.
Kala takaisin keittiöön
Yhtenä pääruokana tarjottu merikrotti oli omassa annoksessani suolattu hyvin epätasaisesti. Samaa vikaa oli seurueessamme toisessakin annoksessa. Kaksi oli moitteettomia. Hetken miettimisen jälkeen kerroin asiasta tarjoilijalle, joka palautti kalan keittiöön. Palautteeni käsiteltiin erittäin hienosti. Koska uuden annoksen valmistus olisi vienyt aikaa, korvattiin asia yhdellä ylimääräisellä ruokalajilla koko porukalle.
Suolan käyttö kautta linjan oli hyvin runsaskätistä. Paikoitellen makuumme jopa liian. Runsas suola ei sinänsä ole virhe, vaan makuasia. Epätasainen suola sen sijaan on virhe.
Loppu hyvin?
Kannattiko käydä? Ehdottomasti, ihan yleissivistyksen takia.
Oliko hintansa arvoista? Kyllä, vaikka asia tietysti riippuu, mihin sitä vertaa. Illallisen hinnalla olisi voinut syödä kuusi viikkoa Amican lounasta. Toisaalta sama raha olisi helposti mennyt muutamaan fillarin osaan. Autokorjaamossa sillä ei sanota edes
päivää.
Tuleeko mentyä uudestaan? Hyvin todennäköisesti ei. Siitäkin huolimatta, että ilta kaikesta kritiikistä huolimatta oli todella upea. Chez Dominiquella on paikkansa suomalaisessa ravintolamaailmassa, mutta omaan maailmaani se ei oikein mahdu. Jos haluan syödä hyvin, on suuntana edelleen
Uudenmaankatu 9-11.
