DIY salt & vinegar chips

Oli pakko tehdä itse, kun ei kaupasta saa mieleistä. Aiemmin söin melkein ainoastaan Kartanon perunalastuja - niitä kuorellisia, pelkällä suolalla maustettuja lastuja, jotka olivat rouskuvan rapeita ja sympaattisen epämääräisen mallisia. Hyvällä tavalla ne vaikuttivat kotitekoisilta. Joitain vuosia sitten taffelilaiset muuttivat ohjetta tylsemmäksi ja tavallisemmaksi. Lähetin tuolloin pari pussia tehtaalle takaisin, kun luulin lastuissa olevan jotakin vikaa...

Tämän hetkinen sipsitarjonta on mielestäni yhtä tasapäistävän tylsää, kuten suomalainen ruokatarjonta valitettavan usein muutenkin. Kaikkialla on tarjolla samat isot merkit, jotka näennäisesti tarjoavat paljon vaihtoehtoja. Ja sipsien tilanne on täsmälleen samanlainen kuin broilerihyllyllä. Kuluttajalle on kyllä jätetty mahdollisuus valita, minkä makuisessa kastikkeessa hän suikaleensa ostaa, mutta perustavara on sitä samaa. Missä ovat pienten valmistajien rakkaudella ja käsityönä valmistamat perunalastut, joita esimerkiksi Lontoosta löytää ihan etsimättä?

Omien sipsien teko oli siis kytenyt mielessäni jo pidempään. Koe-erään tuli mahdollisuus, kun harrastimme viikonloppuna lankomiehen kanssa uppopaistoa. Muista tekemisistä löytyy kuvia täältä.

Lastuihin ei ollut kovinkaan tarkkaa ohjetta. Maalaisjärjellä valitsin kaupasta kiiteämaltoista Siikliä. Kuoret saivat luonnollisesti jäädä mukaan, joten harjasin perunat hyvin ja viipaloin monitoimikoneessa ohuksi siivuiksi. Huuhtelin ylimääräisen tärkkelyksen pois viipaleista ja kuivasin ne puhtaaseen keittiöpyyhkeeseen.

Paistoon löysin muutamia erilaisia ohjeita. Toisissa käskettiin paistamaan perunat ensin miedommassa lämmössä, valuttamaan ja paistamaan uudestaan kovemmassa lämmössä. Me käytimme suoraviivaisempaa metodia: keitin niin kuumalle kuin saa, potut öljyyn ja pois kun näyttävät hyvältä. Toimi.

Paistettujen lastujen päälle ripoteltiin jauhettua suolaa ja spreijattiin suihkepullolla valkoista balsamicoa, jonka arvelin olevan tilanteeseen sopivan neutraalia. Lopputulos oli ehdottomasti vaivan arvoinen: lastut olivat juuri niin rapeita ja maukkaita, kuin niiden toivoinkin olevan. Teimme samalla metodilla yhden satsin bataattilastuja, jotka olivat ehkä vielä perunoitakin parempia.

Tarkoituksena oli kuivata paistetut sipsit miedossa uunissa, jotta loppukin kosteus häviäisi ja lastut säilyisivät pidempään. Ensimmäinen satsi paloi uuniin, joten seuraavat päätimme syödä tuoreeltaan.

Ainoana haittapuolena uppopaistossa oli siitä syntyvä haju, joka viipyi terassilla vahvasti vielä seuraavanakin päivänä. Kokemuksen perusteella en todellakaan alkaisi uppopaistamaan omassa keittiössäni. Hassua oli myös, että vasta nyt osasin yhdistää tuon hajun friteeraukseen. Samaan tuoksuun olen törmännyt jo ovella monissa ravintoloissa - varsinkin kiinalaisissa.

Tomaattikeitto tiikeriravuilla

On jännittävää miten sama ruoka, samalla tavalla valmistettuna, maistuu eri kertoina erilaiselta. Kun viime kesänä söimme tätä keittoa, se jäi makuelämyksenä lähtemättömästi mieleen. Nyt kun teimme keiton uudestaan samalla ohjeella, ei fiilis ollut lainkaan sama. Toki se edelleen oli hyvää, mutta jokin taika puuttui.

Syödessämme heräsi keskustelu siitä, mitkä asiat ruoan ohella vaikuttavatkaan syömiskokemukseen. Ensimmäisenä mieleen tuli seura. Teen toki ruokaa myös vain itselleni ja olen syönyt monta loistavaa ateriaa ravintolassa yksin. Hyvässä porukassa nautittu ruoka maistuu kuitenkin eriltä kuin yksin syöty. Ei välttämättä aina paremmalta, mutta erilaiselta.

Paikalla on myös ilmeinen vaikutus maistamiseen. Selvimmin tämän huomaa siitä, miten erilaiselta paikallinen ruoka ja viini maistuvat ulkomailla ja kotimaassa. Lomalla rantaravintolassa juotuna halvatkin paikalliset viinit ovat aivan mainioita. Suomeen raahattuna ja tammikuun pimeydessä juotuna ne eivät enää olekaan.

Oma vaikutuksensa on myös omalla vireystilalla ja kylläisyydellä. Riittävän nälkäisenähän syö mitä vaan. Toisaalta parastakaan englantilaista maalaissiideriä ei voi juoda määräänsä enempää.

Entä sitten omat odotukset? Hyvä esimerkki korkeista odotuksista on käyntimme Demossa. Olemme syöneet siellä joulun alla samalla porukalla kolmena vuonna peräkkäin. Ensimmäinen kerta oli huima kokemus. Toinenkin käynti ylitti suuret odotukset kirkkaasti. Kolmannella kerralla tuli hiukan pettynyt olo, kun illasta ei saanut irti samanlaista tunnetta. Ruoka oli varmastikin samalla ammattitaidolla ja laadukkaista raaka-aineista tehty kuin aiemminkin. Mitään suoranaista vikaa ruoissa ei ollut. Odotimmeko liikoja? Menikö rima epärealistisen korkealle? Vai oliko kaikki jo liian tuttua? Miksi jälkimaku Michelinistä huolimatta oli sillä kertaa vaan ihan kiva?

Grillikauden avajaiset eli entrecote ja romesco

Olemme useasti grillanneet jo helmikuussa, mutta tänä vuonna kausi avautui hiukan myöhässä vasta viime viikonloppuna. Tänäkin keväänä kävin painia itseni kanssa siitä, hankinko kaasugrillin vanhan pallogrillin tilalle.

Kahden viimeisen kesän aikana olen menettänyt usean kerran hermot siihen, kun grilli ei käyttäydy toivomallani tavalla: joko se ei lämpene riittävästi tai lämpö hiipuu kesken kaiken. Useamman kerran jouduin jatkamaan kypsennystä uunissa, kun pöntöstä loppui hönkä.

Grillasin onnistuneesti monta vuotta, kunnes käyttämieni brikettien koostumusta jostain syystä muutettiin. En koskaan oikein oppinut käyttämään näitä uusia saati muun merkkisiä brikettejä. Muistutuksena epäonnistumisista löysin haravoidessa pensasaidan juurelta ruostuneet grillipihdit, jotka olivat kiukun puuskassa lentäneet sinne viime syksynä.

Tästäkin huolimatta päätin sinnitellä tulevan kauden vanhalla pallogrillillä. Kenties kyse on peräänantamattomuudesta, koska helppokäyttöisen ja toimintavarman kaasugrillin ostaminen tuntuisi nyt luovuttamiselta. Ja toisaalta sattumanvaraisuus ja ennalta-arvamattomuus kuuluvat grillaamiseen ja ovat osa sen viehätystä. Kaasugrilli on kuin moottorivene ja pallogrilli kuin purjevene.

Ensimmäisenä grillissä tirisi entrecote, jonka oheen tein romesco-tyyppisen tahnan. Aineksina käytin kuivattuja espanjalaisia paprikoita liotettuna, manteleita, kuivahtanutta vaaleaa leipää, valkosipulia ja silolehtipersilaa. Ajoin ainekset tehosekoittimessa hienoksi ja sekoitin mukaan oliiviöljyä, kunnes tahna notkistui sopivaksi. Lopuksi lisäsin suolan, jota sai laittaa melko paljon.

Hyvä ja sopivan yksinkertainen aloitus grillikaudelle.

Ankkaa, rusinapolentaa ja granaattiomenasiirappia

Viime vuoden pikkujouluissa tunsin ehkä elämäni pahimman annoskateuden. Söin itse ihan OK siikaa, mutta vierustoverillani oli lautasella täydellisen hyvää ankkaa: kypsän mureaa, eikä ollenkaan rasvaisen niljakasta, kuten ankka monesti ravintolassa on. Onneksi sain maistettua sitä useamman suullisen.

Jostain syystä kuvittelin, että jos ankasta voi saada näin hyvää ruokaa, pystyisin itsekin sitä tekemään. Asiat eivät menneet kuitenkaan ihan suunnitellusti.

Paistoin ankanfileen kaikkien ohjeiden mukaan, eli kylmällä pannulla omassa rasvassaan. Tulos oli juuri sellainen punaisen verinen ja sitkeä, jota ei odotettu.

Rusinapolentasta tuli mannapuuroa sattumilla. Maku ja ulkonäkö olivat kuin suoraan suomalaisesta perinneruokakirjasta.

Oheen tekemäni siirappi granaattiomenasta ja tähtianiksesta ei varsinaisesti epäonnistunut, muttei ollut myöskään kovin erikoista, saati että se olisi pelastanut ruokaa.

Olin varannut ruoan seuraksi arvoisensa juoman eli Estrella Dammin Inedit -oluen, jonka suunnittelussa on ollut mukana El Bulli -ravintolan Ferran Adriàn. Olut on tehty gourmetruoan seuralaiseksi. Sen valmistuksessa on käytetty sekä ohraa että vehnää, ja mausteina on mm. korianteria ja appelsiininkuorta.

Inedit sopi kokonaisuuteen mainiosti. Se oli yhtä suuri pettymys kuin valmistamani ankka ja polenta. Olut oli kivan mausteinen ja vehnäinen, muttei mitään enempää.

Parempaa kuin Koff? Ehdottomasti. Hintansa väärti? Ehdottomasti ei. Toisaalta, harva meistä pääsee tämän lähemmäs El Bullia.

Mantelikvittenkakku

Leipomukseni näyttävät noudattavat samaa kaavaa kuin ennenkin: kakut on ihan syötäviä, mutta eivät jostain syystä näytä yhtään samoilta kuin ruokakirjan kuvissa.

Kuten vähän aikaa sitten tekemäni aprikoosisuklaakakku, tämäkin on peräisin Moro The Cookbook -keittokirjasta. Pohja, joka oli aika vähällä palaa esipaistossa, on tehty tismalleen samalla ohjeella. Paistoajan ja -lämpötilan kanssa kannattaa olla tarkkana.

Alkuperäisessä ohjeessa kakun täytteeksi käytettiin membrilloa eli kvittentahnaa. Korvasin tahnan kvittenhillolla, joka oli varmastikin makeampaa ja vetisempää kuin tuo tahna. Muita aineksia olivat 230g manteleita, yhden sitruunan kuori, puolikkaan sitruuan mehu, makeaa sherryä ja reilusti kanelia. Ainekset sekoitettiin sokeri-voi-munavaahtoon ja kaadettiin pohjan päälle.

Lopputulos oli herkullinen, joskin aavistuksen liian makea. Kokonaiset mantelit pehmenivät paistossa sopivasti ja kaneli toi mukaan lämpöä. Kakku toimi parhaiten vahvan mustan teen kanssa nautittuna.

Paistettua haukea, jokirapuja ja palsternakkapyreetä

Merituuli julkaisi blogissaan ohjeen konjakilla maustetulle palsternakkapyreelle. Yhdistelmä oli ainakin minulle aivan uusi, joten sitä oli kokeiltava. Omaan pyreeseeni tuli suhteessa hiukan enemmän perunaa, kun en sattunut ostaa palsternakkoja riittävästi. Perunana käytin Lapin puikulaa, joka on mielestäni paras peruna muusiin: maukas ja riittävän jauhoinen, jotta rakenteesta saa helposti tasaisen pehmeän.

Konjakin ja palsternakan makuyhdistelmä oli mahtava! Maut täydensivät hienosti toisiaan, ja konjakkia tuskin olisi tunnistanut, ellei sen käyttöä olisi tiennyt. Kuten muusit yleensä, tämäkin loppui kesken.

Palstrenakkapyreen lisäksi lautaselta löytyi paistettu haukifilee ja jokirapuja kermakastikkeessa. Hauki valikoitui vain sen takia, että kalatiskin muut vaihtoehdot olivat lohi, kirjolohi ja pangasius. Vaikkei hauessa sinänsä mitään vikaa ollut, ei se ollut kovin erikoistakaan. Hiukan mauttomana ja ruotoisena se voisi toimia hyvin vaikkapa reilusti maustetuissa kalapullissa. Haukea voisi verrata broileriin, koska kummatkaan eivät maistu sellaisenaan juuri miltään.

Jokiravunpyrstökastikkeen idea tuli entisessä lähiravintolassani syömästäni annoksesta, jossa se tarjottiin paistetun lohen ja perunamuusin kanssa.

Ruoan kanssa "nautimme" lasilliset klassista saksalaista Blue Nun -valkkaria. Pullo valittiin pelkästään värin perusteella. Vaimoni kun sattui tarvitsemaan sinistä lasia omiin harrastuksiinsa. Tulimme siihen tulokseen, että viini sopisi tupareihin HOAS:illa tai mehujääksi.

Välihuomio elintarvikealan lakosta

Elintarvikealan lakko alkoi ja leipähyllyt kuulemma tyhjenivät jo. Einekset loppuvat seuraavana. Uutisiin oli löydetty huolestuneita ihmisiä, jotka ostivat ruokaa varastoon, vaikka lakon tiedetään loppuvan lauantaina.

Entä jos välillä leipoisikin leipää itse? Tai vaikka tekisi ruokaa?

Pääsiäislammas osa 2 eli turkkilainen pizza

Ensimmäisestä pääsiäislampaasta tuohtuneena marssin lauantaina lähikauppaani, jossa oli yllätyksekseni vielä hyvä valikoima lammasta monessa muodossa. Tutun myyjän kanssa keskustellessa kävi ilmi, että he tilaavat sesonkiaikaan tuotteensa Reinin Lihasta. Olin siis alunperin lähtenyt merta edemmäs kalaan. Tai siis lihaan.

Mukaan tarttui lampaan paahtopaisti, joka muotoutui turkkilaiseksi pizzaksi. Nimi on hiukan hämäävä, koska suomalaisista pizzoista varmaan suurin osa on turkkilaisia tai ainakin turkkilaisten tekemiä. Tällä ei kuitenkaan ollut Pizza Taxin kanssa juurikaan tekemistä. Reseptin sovelin Diana Henryn Crazy Water, Pickled Lemons keittokirjasta, jossa tosiaan oli Turkish Pizza niminen resepti.

Täytteeksi tuli pinaattia, punasipulia, valkosipulia ja fetajuustoa. Joka kerta pinaattia tehdessä hämmästyttää, miksi se pienenee niin hurjasti keitettäessä. Käytin kahteen pizzaan sadan gramman laatikollisen tuoretta pinaattia, mutta määrä olisi voinut hyvin olla kaksin- tai kolminkertainen.

Jäähdytin paahtopaistia hetken pakastimessa ja leikkasin jähmettyneestä palasta aivan ohuita siivuja, jotka levitin toisen pizzan päälle. Paiston puolivälissä viskoin päälle vielä pinjansiemeniä, jotka eivät kuitenkaan oikein ehtineet ruskettua.

Turkkilaiset pizzat olivat juustottomuudessaan kivaa vaihtelua. Varsinkin kun juustoa tulee normaalisti yliannosteltua aika reilulla kädellä. Kaikkien mielestä rapeat reunat eivät olleet herkkua. Tyttäremme, 1 v 9 kk, totesi reunapalaa maistettuaan: "En mä syö näkkileipää!"

Pääsiäislammas, linssihöystö ja pettymys

Aika moni näytti tänäkin pääsiäisenä valmistavan lammasta. Kävin torstaina aamupäivällä Hakanimen hallissa hakemassa Reinin lihasta ulkofilettä. Paikalla oli ostajia niin paljon, että tovin sai odotella, ennen kuin ihmismassan läpi näki tiskille. Mielenkiintoista olisi tietää, millainen tunnelma paikalla oli iltapäivällä ja alkuillasta.

Jonotuksesta huolimatta olin tyytyväinen saadessani ulkofileen ahvenanmaalaisesta vapaana juosseesta lampaasta. Kotona laitoin marinadiksi valkosipulia, persiljaa, mustapippuria ja oliiviöljyä ja annoin maustua jääkaapissa yön yli. Ennen paistoa leikkasin fileen kolmeen osaan, paistoin nopeasti pannulla ja jatkoin kypsennystä kahdeksan minuuttia 150-asteisessa uunissa folioon käärittynä.

Lammasta haukatessa odotukset olivat korkealla, ja pettymys sitä karvaampi. Liha maistui pelkälle lanoliinille! Villasukkamainen lampaanrasvan maku oli niin vahva, että se peitti kaiken muun alleen. Tavallaanhan tuo lanoliini on kuuluu lampaan ominaismakuun, mutta näin voimakkaana en ole sitä ikinä missään maistanut. Seuraavan kerran Reinillä käydessä täytyy antaa palautetta...

Oheen tein lisukkeen punaisista ja vihreistä linsseistä, paahdetuista saksanpähkinöistä, rusinoista, kevätsipulista ja tietysti silolehtipersiljasta.