torstai 31. maaliskuuta 2011

Porkkana-mantelikakku pinjansiemenillä

Aloituskynnys leivontaan on aavistuksen matalampi, kun ohjessa on edes hienoisia viitteitä ruoanlaittoon kuten tässä: porkkanaa, mahtelia ja pinjansiemeniä. Alkuperäinen resepti on Stephanie Alexander's Kitchen Garden Companion -kirjasta.

Ohjeessa käytettiin self raising flouria eli itsestään kohoavaa jauhoa, jota Suomessa ei liene missään myynnissä. Asiaa sen kummemmin miettimättä lisäsin taikinaan puolikkaan teelusikallisen leivinjauhetta. Jälkeenpäin tarkistettuna
päättelyni ei mennyt ihan pieleen.

Kakku ei kohonnut ihan toivotusti, mutta onneksi sen korvasi hurjan hyvä mehukkuus. Maku olisi kaivannut lisää hapokkuutta: sitruunan kuoren voisi raastaa koko sitruunasta ja ehkä puristaa mehuakin joukkoon.
Makeutta oli sen sijaan riittämiin, eli sokerissa voisi vähän säästellä.

1 rkl voita
120 g kuorittuja manteleita
125 g  porkkanaa
2 rkl vehnäjauhoa
1/2 tl leivinjauhetta
puolikkaan sitruunan kuori raastettuna
kaksi munaa
125 g sokeria
2 rkl pinjansiemeniä

Vuoraa vuoka leivinpaperilla ja voitele paperi pehmeällä voilla. Jauha mantelit tehosekoittimessa hienoksi. Raasta porkkanat ja laita kulhoon mantelirouheen kanssa. Lisää joukkoon sitruunan kuori, jauhot ja leivinjauhe.

Vatkaa keltuaiset ja sokeri vaahdoksi ja sekoita taikinaan.

Vatkaa valkuaiset vaahdoksi. Kääntele vaahto varovasti taikinaan. Kaavi taikina vuokaan ja ripottele pinjansiemenet päälle.

Paista 180 asteisessa uunissa noin 40 minuuttia kunnes kakku on kypsää.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Venäläinen lohiseljanka

Vielä hetki on aikaa talvikeitoille. Viimeisimmässä Viini-lehdessä oli hyvän kuuloinen venäläisen lohiseljankan ohje. Keitto sopi hienosti juuri tähän vuoden aikaan. Reseptistä poiketen käytin lihalientä, kun kalalientä ei löytynyt pakkasesta. Tämä taisi tuoda makuun vähän ekstratäyteläisyyttä ja keitto toikin elävästi mieleen lähiluostarimme borssikeiton.

Vaikka etikkaisen hapan maku ei sinänsä kaivannut mitään, tuntui vähän oudolta, kun keitossa ei ollut perunaa. Syödessä tuli heti olo, että "tästä kyllä puuttuu jotakin". Aivot kai ovat niin tottuneet siihen, että kalakeitossa on perunaa. Hämmästyttävää, sillä perunaa ei monesti lautaselleen kaipaa.

Keiton kanssa joimme lehden suosittelemaa itävaltalaista Grüner Veltliner Lössterassen valkkaria. Sekin oli hyvää. Kaikki tuli juotua.

Alla oleva ohje on pienennetty parille hengelle.

2 isoa sipulia
25g voita
25g tomaattisosetta
0,5 rkl vehnäjauhoja
0,75 l kalalientä
merisuolaa
1 suola- tai etikkakurkku
50 g herkkusieniä
4 mustaa kivetöntä oliivia
6 vihreää kivetöntä oliivia
0,5 rkl kapriksia
200 g lohifileetä

1 laakerinlehti
1 timjaminoksa
3 valkopippuria
3 maustepippuria
puolikas valkosipulinkynsi halkaistuna


Kuori ja halkaise sipulit. Leikkaa ohuiksi viipaleiksi. Sulata voi kattilassa ja hauduta sipuleita vartti. Lisää tomaattiosose ja hauduta viisi minuuttia. Lisää jauhot ja anna imeytyä.

Lisää kuuma liemi vähitellen kattilaan. Laita mausteet harsoon tai suodatinpussiin ja sido kiinni. Lisää mausteet ja suola keittoon.

Kiehuta hiljalleen 45 minuuttia. Poista maustepussi. Viipaloi kurkut, oliivit ja herkkusienet ja lisää keittoon. Keitä 10 minuuttia.

Kuutio kala, lisää keittoon ja keitä kunnes kala on kypsää.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Taatelipiparit

Taatelireseptejä googlatessani ihmettelin miksi monissa ohjeessa ei kuitenkaan käytetty taatelia. Aika kauan meni, ennen kuin tajusin sanan (date recipes) hauskan kaksoismerkityksen.

Alla oleva ohje on sekoitus aika monesta taatelipipariohjeesta, joita netistä löysin. Lopputulos oli ihan yllättävän syötävä siihen nähden miten vähän makeaa tulee leivottua. Suutuntuma oli sopivan pehmeä, johon pähkinäsattumat toi vaihtelua. Mieleen tuli aiemmin tekemäni skonssit (joista lukiessa havahduin, että vuosi on kohta kulunut ja olisi aika tehdä niitä briosseja).

Huomasin myös, että tällainen ohje on täydellinen valmistettavaksi innokkaan kaksi ja puolivuotiaan apurin kanssa: kaikki ainekset kulhossa sekaisin ja uuniin. Voi olla, ettei tämä jää viimeiseksi kerraksi!


100 g vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta
ripaus suolaa

2 munaa
1,5 dl vaahterasiirappia
100 g tuoreita taateleita pieneksi pilkottuna
50 g pecanpähkinää rouhittuna
1,5 dl kaurapuurohiutaleita


Yhdistä kulhossa jauhot, leivinjauhe ja suola. Sekoita joukoon vatkatut munat ja siirappi ja lopuksi taatelit, pähkinät ja hiutaleet. Lusikoi pellille pyöreähköjä (tai minkä muotoisija haluatkaan) kekoja ja paista 175-asteisessa uunissa parikymmentä minuuttia.    

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Viinilaseja maistelemassa


Decanter järjesti eilen Essi Mäntylahden johdolla ruokablogisteille tastingin, jossa saimme kokeilla vaikuttaako juomiseen käytetty lasi viinistä saatuun nautintoon. Ja jos vaikuttaa, niin miten.

Harrastan ruokaa, en viinejä, joten suhteeni viiniin on aika arkinen: tärkeintä on, että se maistuu hyvälle ja sitä on riittävästi. Useimmiten hyllystä tulee valittua tuttu, hyväksi maistettu viini tai kysyttyä vinkkiä myyjältä (illan aikana selvisi myös, ettei tiettyjen Alkojen myyjiltä kannata välttämättä kysyä suosituksia...).

Aikaisemmat kokemukseni Riedelin laseista ovat hiukan kaksijakoiset. Perheessämme oli käytössä Riedelin Ouverture punaviinilasit. Kauniita laseja meni rikki siihen tahtiin, että viiniharrastus alkoi käydä kalliiksi. Vaihdoimme merkkiä suosiolla vähän edullisempaan Schott Zwieseliin, jonka isot punaviinilasit ovat olleet käytössä kaikenlaisten viinien ja toisinaan jopa oluen juomissa. Schottit ovat Riedelin tapaan hyvin ohutseinäisiä, joten en tiedä onko kyse vain sattumasta, mutta näitä on hajonnut vain noin yksi vuodessa.


Näillä kokemuksilla oli mielenkiintoista päästä maistamaan neljää eri tyyppistä viiniä ja yhtä konjakkia kuudesta erilaisesta lasista. Perusajatus Riedelillä on toiminnallisuus ennen muotoilua. Suunnittelun lähtökohta on siis toinen kuin perinteisessä lasinvalmistuksessa, jossa tarkoituksena on ollut tehdä hyvännäköinen lasi. Onneksi Riedelin lasit ovat yksinkertaisuudessaan myös tavattoman kauniita (ja hyvän kuuloisia).

Herra Riedel on suunnitellut lasin eri rypäleille/alueille niin, että kunkin viinin ominaisuudet tulevat lasissa parhaiten esiin. Maistelimme viinejä ensin niille suunnitellusta "oikeasta" lasista, jonka jälkeen maistoimme samaa viiniä toisen rypäleen lasista ja vanhanaikaisesta "standardisoidusta" maistelulasista.


Hämmästyttävästi sauvignon blancin hedelmäisyys latistui suurisuisessa chardonnay-lasissa. Toisin päin taas tammitettu chardonnay tuntui hyökkäävältä kapeasuisesta lasista. Useasti erot olivat helpommin havaittavissa tuoksussa kuin mausssa. Maistelussa näitä kahta aistia ei tietenkään voi irrottaa toisistaan, vaan makuelämys on yhdistelmä molempia.

Selvimmän muutoksen huomasin, kun maistelimme konjakkia pienipesäisestä ja -suisesta aromilasista ja sen jälkeen suurisuisesta ns. perinteisestä konjakkilasista. Ensimmäisessä sekä tuoksu että maku olivat miellyttävän hedelmäiset, vaniljaiset ja vähän makeat. Jälkimmäisessä lasissa pelkkä nuuhkaisu käräytti nenäkarvat ja maussa päällimmäisenä oli polttava alkoholi.


Maistelun välissä Essi kertoi myös miten laseista huolehditaan ja saadaan ne pysymään ehdänä. Tiskiharjaa parempi väline puhdistamiseen on sieni, koska harja on patojen kuuraamisen jäljiltä jo valmiiksi likainen. Laseja ei kannata laittaa tiskialtaaseen likoamaan vaan pestä juoksevan veden alla. Pesun jälkeen lasin annetaan valua hetki, jonka jälkeen sen voi kuivata puhtaalla liinalla.

Luonnollisesti koko lasikeskustelun voisi helposti leimata snobistiseksi hienosteluksi, mutta tuskin kenenkään paikallaolijan tarvitsi kuvitella eroja tuoksussa ja maussa eri lasien väleillä. Jos viineissä on eroja, on niitä myös laseissakin. Lopulta kyse on siitä, että sopivalla viinilasilla voi hyvästä viinistä saada enemmän irti.

Ja jottei ilta olisi mennyt pelkäksi juopotteluksi (tokihan syljimme kaikki viinit pois...), saimme nauttia keittiömestari Marko Laasosen valmistamia vietnamilaisia rullia, joissa riisipaperiin oli kääritty lohta, ankaa ja tofua. Suomessa uutuutta olevat sormisyötävät, ovat kuulemma suosittua syötävää Englannissa ja Australiassa. Ensimmäisen maistelukerran perusteella rullille uskoisin ja toivoisin menestystä myös Suomessa. Minuun nämä upposivat perinteistä sushia paremmin.

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Mozzarella-tomaatti-leipävuoka

Nopeana kommenttina vain, että Nellen bloggaama mozzarellatomaattivuoka on hyvää! Alkuperäinen ohje on Hans Välimäen Lusikka Soppaan! -kirjasta, mikä osoittaa, että kahden Michelin-tähden kokki osaa tehdä vähän arkisempaakin ruokaa.

Käytin vuokaan päivän vanhaa maalaisleipää, mikä osoittautui hiukan ongelmalliseksi. Syömistä aloittaessamme leipä oli vielä melko napakka, mutta vettyi syömisen aikana niin, että vuoan loppu oli aika puuromaista. Alkuperäisen ohjeen patonki toiminee paremmin. Tai sitten reilusti kuivahtanut vuokaleipä. Parasta ruoka on joka tapauksessa suoraan uunista tulleena.

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Tapas-lautanen Joan Mirón hengessä


Jokapäiväistä leipää -blogin Hanna haastoi jo jokin aika sitten valmistamaan ruokaa taiteen inspiroimana. Idea oli niin oivaltava, että siihen oli osallistuttava.

Ensimmäinen taiteilija, joka ruoasta tuli mieleen, oli suuri venäläinen avangardeisti Kazimir Malevitš. Aasinsiltamainen yhteys ruokaan syntyi vuonna 2009 Wäinö Aaltosen museossa pidetystä näyttelystä. Pitkän tutkinnan jälkeen näyttelyssä olleet Malevitšin ja hänen koulukuntansa muiden venäläisten taitelijoiden teokset todettiin väärennöksiksi. Aivan kuten suurin osa kauppojemme ruoasta on viime aikoina tuomittu väärennökseksi (tai vähintäänkin sen syömisestä pitää tulla huono omatunto).

Eihän väärennettyä ruokaa saa tehdä! Niinpä käänsin maantieteellisen kelkkani länteen ja hain inspiraation samoihin aikoihin vaikuttaneesta katalonialaisesta Joan Mirósta. Taiteilijan leimallinen espanjalaisuus päätti myös lautasen sisällön: grillattua paprikaa, manchegoa, tomaattihilloa, ilmakuivattua kinkkua, leipää, oliiviöljyä ja mustia oliiveja.

Ja jos taide kertoo maailmasta mitään, niin kummassa maassa on ollut viime vuosisadan alkupuolella enemmän elämäniloa, Venäjällä vai Espanjassa?

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Patatas bravas

Voisiko espnajalaisempaa olla kuin gambas al ajillo, manchego ja patatas bravas?

Tällä kertaa lautasella oli vain kahta viimeistä. Tavallisesti tapaksena nautitut perunat olivat nyt pääruokana ja seuraksi napsittiin oliiveja ja juustoa. Yleensä perunat tarjotaan joko tomaattikastikkeen tai aiolin kanssa, mutta meillä lautaselle päätyi molempia. Tyylirikko annettaneen anteeksi. Aioli ja perunat kun ovat myös niin hyvä yhdistelmä.

Perunat
1,5 kg kiinteitä perunoita
1 litra kasviöljyä paistamiseen
suolaa

Kastike

2 tölkkiä kuorittuja tomaatteja
6 rkl oliiviöljyä
4 valkosipulinkynttä
1 pieni kuivattu chili
2 laakerinlehteä
1/2 tl kuivattua oreganoa ja timjamia
1 iso sipuli
1 vihreä paprika
1 dl valkoviiniä
1/2 tl sokeria
1 tl savustettua paprikajauhetta
suolaa ja mustapippuria

Aloita kastikkeesta. Kaada puolet oliiviöljystä kasariin ja paista viipaloituja valkosipuleita kunnes ne saavat hiukan väriä. Lisää chili, tomaatit ja mausteet. Hauduta parikymmentä minuuttia, kunnes kastike sakeutuu.

Ruskista samalla toisessa pannussa pieniksi pilkottuja sipuleita ja paprikoita lopussa öljyssä. Kun kasvikset ovat karamellisoituneet, lisää joukkoon viini. Kiehauta ja kaada tomaattikastikkeen joukkoon. Sekoita ja anna poreilla viitisen minuuttia.

Kuori perunat ja pilko noin kolmen sokeripalan kokoisiksi kuutioiksi. Uppopaista huuhdotut ja kuivatut kuutiot parissa erässä ensin 150-asteisessa öljyssä, jotta ne pehmenevät mutteivät ruskistu. Nosta pois ja paista uudestaan 190-asteisessa öljyssä rapeiksi ja kullanruskeiksi.