Marsalkka Mannerheimin pizza

Nyt, kun on taas se aika vuodesta, kun Mannerheim otetaan kaapista esiin, ajattelin kantaa asiassa oman korteni kekoon. Uskon nimittäin vahvasti, että Mannerheim ei ollut ainoastaan suuri suomalainen sotasankari ja hetero, vaan toi myös pizzan Suomeen.

Historiankirjoituksia ristivalotettaessa selviää, että Marskin ryypyn lisäksi Mikkelin Klubilla valmistettiin myös vähemmän tunnettu Marskin pizza, jossa oli täytteenä savumuikkuja, smetanaa ja emmentaalia. Savoyn tunnettu vorschmack sen sijaan - toisin kuin yleensä luullaan - kehitettiin alunperin juuri pizzantäytteeksi. Muita Mannerheimin suosikkitäytteitä olivat punajuuri ja suolakurkku.

Suuri mies ja hieno pizza!

Papusalaatti ja salaatin käsite

Sen kummemmin miettimättä kirjoitin otsikoksi papusalaatti, kunnes tarkemmin aloin pohtimaan salaatin käsitettä. Suomenkielessä tuo sana on jo itsessään kaksimerkityksinen tarkoittaen yhtäältä ruokalaijia ja toisaalta maan päällä kasvavaa vihreähköä kasvista. Kun miettii salaattia ruokalajina niin mikä sen käsitettä määrittelee? Valmistamassani ruoassa ei ollut ainoatakaan salaatinlehteä ja silti olin oitis valmis lokeroimaan sen salaatiksi. Onko kyse samasta ilmiöstä, kun pieni lapsi tunnistaa chihuahuan ja tanskandogin molemmat koiriksi, mutta tunnistaa silti kissan kissaksi?

Missä menee salaatin rajat?

Wikipedia ei paljoa auttanut: salaatti voi sisältää sekalaisia aineksia, se voi olla kylmää tai kuumaa ja se voidaan syödä missä tahansa kohtaa ateriaa. Tosi selkeää. Etymologisesti salaatti näyttää tulevan latinan suolaa tarkoittavasta sanasta salata. Periaatteessa tämä on kai loogista, kun salaattiin kerran käytetään kastikkeessa suolaa. Toisaalta sillä perusteella melkein mitä vaan ruokaa voisi kutsua salaatiksi.

Tähän - eittämättä salaattiin - käytin sekalaisia papuja, joita kasvimaalta vielä löysin. Keittin niitä seitsemän minuuttia kiehuvassa vedessä ja jätin kattilaan voinokareen kanssa. Papujen kiehuessa paistoin pannulla leipäkuutioita, valkosipulia ja halloumia. Yhdistin pienessä kulhossa omia kirsikkatomaatteja ja pilkottuja ryvässipuleita. Lopuksi yhdistin kaikki ainekset kulhoon ja koristelin pensasbasilikalla ja mustapippurilla.

Aivan täydellinen salaatti: pehmeitä kermaisia papuja ja kovaa rouskuvaa leipää, suolaista halloumia ja järkyttävän makeita tomaatteja!

Kokemuksia kalatiskillä (taas)

Lähikaupassani, jossa päivittäiset ruokaostokset tulee pääasiassa tehtyä, olen jo pitkän aikaa järjestelmällisesti kysellyt kalatiskin kalojen pyyntipäiviä. Ensimmäinen vastaus on valitettavan monesti edelleen: ”Ovat tulleet tänään/eilen”, johon vastaan: ”En minä sitä kysynyt”.  Jos pyyntipäivän vastaus vähääkään arveluttaa, olen pyytänyt kaloja lähempään tarkasteluun katsoakseni silmien kirkkautta, kidusten punaisuutta ja nuuskinut tuoksua.

Jokin aika sitten jouduin väittelyyn logistiikasta kalatiskin uuden myyjän kanssa.  Mies - tai siis poika - väitti silmät kirkkaana, että samana päivänä heille tulleet makrillit ovat pyydetty edellispäivänä Hollannista.  Käskin olla puhumatta varmana asioita, joita ei tiedä ja jätin makrillit tiskiin. Seuraavalla kerralla päällikön kanssa asioidessani otin asian puheeksi ja hän vahvisti, että tuontikalat ovat heillä korkeintaan kolmantena, ehkä neljäntenä, päivänä nostosta.

Mutta kannattaa olla vaativa asiakas ja saada hankalan ihmisen leima!

Viime kerralla käydessäni katselin siikafileitä, ja jo ennen kysymystäni tuttu myyjä sanoi niiden tulleen edellisviikon lopulla. Niiden sijaan hän tarjoutui fileoimaan tuoreemman kokonaisen siian ja myi sen minulle kokonaisen kalan hinnalla. Tätä on hyvä asiakaspalvelu ja näin pidetään vakiasiakas tyytyväisenä! Tietenkin kaikkein kivointa olisi, jos viikon seissyttä kalaa ei olisi myynnissä ollenkaan, mutta se olisi jo liikaa pyydetty. Kalojen viimeinen myyntipäivä kun on suunnilleen kahden viikon päästä nostosta (tähän masentunut hymiö).

Leivitin siiat nopeaksi iltapalaksi ja pikapaistoin pannulla omia kaalin ulkolehtiä, valkosipulia sekä pieneksi leikattua fenkolin mukulaa ja juurta. Fenkolin vihreistä haituvista tein vielä vinegretten, joka kiireessä jäi kuvasta pois (tähänkin masentunut hymiö).

Makea kurkkupikkelssi

Kun en kerran voi osallistua loppukesän suureen sienikokkausintoiluun, niin annanpa oman panokseni toiseen sesonkiharrastukseen, eli säilöntään. Tai oikeammin panos on äitini, jolta reseptin olen saanut.

Ohje on vanha ja myös sen mukainen. Kesken valmistuksen oli pakko soittaa ja tarkistaa tuleeko oheeseen todellakin melkein kilo sokeria. Epäilin sen tarkoittavan desiä tai sataa grammaa. Ohje oli (ja on tuossa allakin) oikein. Ennen vanhaan sokeria kuulemma laitettiin kaikkeen paljon nykyistä enemmän. Onneksi ihan kaikki sokeri ei päädy purkkiin vaan lientä jää purkitusvaiheessa yli.

Alla oleva ohje on alkuperäinen ja hirvittävän suuri. Tein itse puolikkaan annoksen, josta siitäkin tuli melkein kaksi litraa pikkelssiä.

3 kg kurkkuja; avomaan-, kasvihuone- tai sekaisin

1 kg sipulia

tillin lehtiä ja varsia

1/2 l etikkaa

vajaa kilo sokeria

1/2 dl suolaa

2 tl sinappijauhoa

Leikkaa kurkut, sipulit ja tillit hienoksi hakkelukseksi ja laita suureen kulhoon. Mandoliino tai muu viipalointiväline auttaisi työssä varmasti.

Kiehauta kattilassa liemen ainekset ja kaada kuumana hakkeluksen päälle. Purkita desinfioituihin astioihin.

Pikkelsi on valmista parin viikon kuluttua ja parasta jouluun mennessä syötynä. Itse kyllä söimme tätä hodareiden välissä tyytyväisenä vielä alkukeväästä.

Kaalia, papuja, kurkkua ja kuvetta

Rutikuiva kesä on vienyt puutarhassa aika lailla verojansa. Alku- ja keskikesän kuivuus, joka tuntui meillä olevan vielä muita paikkoja pahempi, tappoi osan sadosta jo alkumetreillä. Esimerkiksi osa salaateista jäi siemeninä maahan. Selvinneet taas ovat tuottaneet määrällisesti aika niukkaa satoa. Esimerkiksi sipulit ja valkosipuli jäivät pienehköiksi, mutta makua ja potkua niissä on ollut senkin edestä. Kun märän edelliskesän jäljiltä mehukkaita sipuleita söi melkein kuin omenaa, vetää tämän kesän sipulit raakana syötynä suun aika viiruksi.

Mutta oli kesä hyvä tai huono (koskaan se tuskin on täydellinen; ei ainakaan riittävän pitkä) juuri nyt on harvinainen aika, kun ruoan voi oikeasti miettiä menemällä kasvimaalle ja katsomalla mitä löytyy. Eilen löytyi:

- Isoja kaalin ulkolehtiä, joista leikkasin keskiruodin pois, laitoin päällekkäin ja rullasin tiukaksi sikariksi. Tämän leikkasin ohuiksi siivuiksi, jolloin syntyi eräänlainen linguine fini. Freesasin kaalin tilkassa öljyä hyvin nopeasti kuumassa pannussa. Itse kaalit saa hetken vielä kasvaa japyöristyä.

- Keltaisia, vihreitä ja violetteja papuja, joiden tarkaa merkkiä en tiedä. Papuja on kasvanut sekä kasvihuoneessa että kasvimaalla ja molemmissa pärjänneet aika kivasti. Näille en tehnyt muuta kuin pilkoin ja keitin seitsemän minuuttia.

- Kurkkua, jonka kuorin, poistin siemenet (veden mausteeeksi), pikoin ja pistin kannelliseen rasiaan pilkotun valkosipulinkynnen ja suolaripauksen kanssa. Ravistin kunnolla ja jätin valumaan. Mukaan sekoitin paahdettuja maapähkinöitä. Eli hölskytyskurkkuja ja maapähkinää.

- Black Angusin kuvetta, joka oikeasti ei löytynyt puutarhasta vaan Love to Meatista Hietalahden hallista. Olen pari kertaa tehnyt kuvetta ja tykästynyt sen makuun (hienoisesti maksaan taittuva), helppouteen (grillissä 2 min. per puoli; ei kuivu helposti, vaikkei olekaan kovin rasvainen) ja hintaan (reilu parikymppia). Päälle tilkka soijaa ja raakaa punasipulia.

Talvella tätä on ikävä.

Ei sieniä vaan kurpitsaa ja grillattuja kasviksia

Taas tähän aikaan vuodesta mielen valtaa lievän melankolinen ulkopuolisuuden tunne, kun kaikki paikat täyttyvät sienisaalispäivityksistä, sieniohjeista, sienikuvista ja arvuuttelusta siitä "mikähän tämä sieni on ja onkohan se kahden vai kolmen tähden/ristin sieni". Kaikesta tästä olen ulkopuolinen, koska en vuosittaisesta yrittämisestä huolimatta opi pitämään sienien mausta.

Ja minä tahtoisin tykätä sienistä! Jo pelkästään sen takia, että näin maalla tuntuu pahalta, että ilmaista ja arvostettua ruokaa kasvaa kirjaimellisesti nurkan takana eikä sitä tule käytettyä. Toisekseen haluaisin tykätä niistä saadakseni keittiöön kolmannen ainesryhmän lihan ja kasvisten lisäksi. Kaikkihan muistavat biologian tunnilta, että sieni ei ole kasvi. Ja onhan se vähän noloa olla ruokavammainen, joka kylään tullessa rajoittaa isäntien luovuutta.

Ja niin vahvassa on makujen mielleyhtymät, että jo voissa kuullotetun sipulin ja kerman yhdistelmä maistuu suussa lähes samalta kuin sienikastike. Tai oikeastaan saman torjuvan reaktion saa aikaan jo pelkkä sipulin ja kerman tuoksu.  Sikäli tämäkin - sinänsä täysin onnistunut - ruoka meni itseltäni hiukan nieleskelyn puolelle.


3 tuoretta punajuurta

¼ parsakaalinpää paloiteltuna

1 lime

1 valkosipulin kynsi

oliiviöljyä

suolaa

1 pieni kiinteämaltoinen kurpitsa

1 pieni sipuli

1 valkosipulin kynsi

1-2 dl kermaa

suolaa ja valkopippuria

tuoretta timjamia
parmesaania tai vanhaa cheddaria

Harjaa punajuuret puhtaiksi ja leikkaa jokainen neljään lohkoon. Leikkaa puolikas lime ohuiksi siivuiksi. Levitä foliolle reilusti öljyä ja levitä päälle punajuuret, parsakaalit, limet ja ohueksi viipaloidut valkosipulit. Mausta suolalla ja purista päälle toisen limen puolikkaan mehu.

Käännä folio ainesten päälle kanneksi ja taittele sivut jotta saat tiiviin paketin. Grillaa kohtalaisen kuumassa grillissä noin 20 minuuttia.

Kuori kurpitsa ja poista siemenet lusikalla kaapimalla. Leikkaa kurpitsa pieniksi noin 5x5 mm kuutioiksi. Kuori ja pilko sipuli ja valkosipuli. Kuullota sipuleita öljyssä kasarissa kunnes ne pehmenevät. Nosta lämpöä ja lisää kurpitsat. Mausta suolalla ja valkopippurilla. Paista hetki, lisää tilkka valkoviiniä ja anna haihtua. Hauduta kurpitsaa miedolla lämmöllä ja lisää kermaa vähän kerrallaan koko ajan sekoittaen. Eli vähän kuin tekisit risottoa. Viimeistele timjamilla ja juustolla.

Valkoviinisorbetti

Viihdytin itseäni selailemalla Google Analyticsista millä eri hakusanoilla blogini on päädytty. Sen lisäksi, että huomasin blogin nimen voitavan kirjoittaa lukuisilla eri tavalla väärin, huomasin monen etsineen kesän aikana valkoviinisorbetin ohjetta. Ja päätyneen siis tänne. Ohjetta ei kyllä ollut, joten kovan kysynnän takia se piti tietysti tehdä.

Lähtökohtana ohjeelle pidin testattua Gin and Tonic -sorbettia. Valikoin Alkosta mahdollisimman makean valkkarin ja päädyin australialaiseen moscatoon, jossa sokeria oli valmiiksi 55 grammaa litrassa. Viininhän olisi voinut kaataa sellaisenaan jäätelökoneeseen, mutta ohje olisi ehkä tullut näin vähän liian helposti. Jokin oma twisti sorbettiin piti tietysti saada. Lyhyen miettimisen jälkeen päädyin basilikaan ja minttuun, jotka eivät todennäköisesti jyräisi pahasti viinin omaa makua.

Lopputulos oli ihan kelvollinen, joskaan ei ihan räjäyttänyt pankkia heti ensimmäisellä kerralla. Viinin finessit vähän latistuivat mikä ei tietysti ole ihme: valkkarin paras tarjoilulämpötila on harvoin -18 astetta.  Sorbetti olisi omaan makuun saanut olla myös snadisti makeampi. Kompensoin hapokkuutta tarjoilemalla sitä maranschino-kirsikoiden kanssa. Kenties kirsikoiden lientä voisi käyttää osana sorbetin massaa. Toivottavasti joku jatkaa kehittelyä tästä eteenpäin!


700 g makeaa valkoviiniä
200 g vettä
pieni nippu minttua 
pieni nippu basilikaa
40 g sokeria
1 rkl limen mehua
1 munan valkuainen

Laita kattilaan vesi, sokeri, basilika ja minttu. Kiehauta, jotta sokeri liukenee. Jäähdytä. Siivilöi vesi ja lisää siihen valkoviini ja limen mehu. Jäähdytä seos hyvin jääkaapissa. Vispaa joukkoon valkuainen ja aja jäätelökoneessa tasaiseksi.